tikkausta ja ompelua.
Olen varmasti aikaisemminkin valitellut, että neulat ovat liian pienisilmäisiä tai paksuja. Olen edelleen samaa mieltä! (Minulla on vain kaksi ohutta, isosilmäistä neulaa, jotka sain vuosi, pari sitten tilkkuystävältäni Eijalta ja joiita varjelen kaikin kuviteltavissa olevin keinoin.)
Valitukseeni on helppo vastata, että ”vanhemmiten isokin neulansilmä alkaa näyttää pieneltä,” mutta silmän pienuus ei olekaan hankala juttu näkemisen takia, vaan siksi, ettei lanka mahdu kunnolla siitä läpi!
Tuskastelin taas paksuhkon kirjontalangan ja onnettomien neulojeni parissa tikatessani iPad-kotelon tilkkupintaa. Lanka oli vähän liian ohutta käytettäväksi yksinkertaisena, joten taitoin sen kaksinkerroin. Mahdollisen solmutilanteen varalta halusin pujottaa langan neulan silmästä kaksinkertaisena.
Kuvasta näkee, että tehtävä vaikutti toivottomalta. Tällaisessa tilanteessa mietin yleensä vähän katkerana, että jos miehet ompelisivat enemmän, tämäkin neulansilmäjuttu olisi korjattu 50 vuotta sitten. Varmaan silloin ennen vanhaan, kun räätälit olivat enimmäkseen miehiä, neulat olivat käytännöllisempiä.
Minulla ei tietenkään ole langanpujottajaa, sehän olisi liian yksinkertaista! Mutta sain sentään älynväläyksen. Sen sijaan, että olisin äheltänyt minuuttikaupalla sovitellessani kaksinkertaista lankaa neulansilmään, pujotin ohuen ompelulangan kirjontalangan lenkistä, taitoin kaksinkerroin ja pujotin kaksi ompelulankaa silmän läpi. Langasta vetämällä paksumpikin lanka meni silmästä helposti läpi.
Kyllä olin tyytyväinen tähän ratkaisuuni! Neula oli aika lailla paksumpi kuin olisin halunnut, mutta sen kanssa pärjäsin.
Kuuntelin äänikirjaa ja tikkasin tilkkupinnat. Ah, miten rentouttavaa!
iPad-kotelo on koontivaiheessa. Olen merkinnyt mitat muistiin, että voin jakaa blogissani ohjeet muillekin, mutta en ohjeista ihan vielä, koska en ole satavarma kotelon onnistumisesta.
Kotelossa on joka tapauksessa taitettava läppä, joka sujautetaan tampin läpi. Tässä tamppi:
Ja tässä kotelo, joka odottaa ompelemistaan:
Tämän pidemmälle en tänään päässyt! Sen sijaan uudistin verannan. Siivosin talvikenkiä kesäsäilöön, siistin paikat, panin matot pesuun ja päätin vaihtaa verhot.
Tein merkilliset verhon tapaiset kun muutimme tähän vuonna 2004. Yhdistin isoäidin perintöpyyhkeisiin kuviopuuvillaa, ompelin solmiamisnauhat kappaleiden yläreunaan ja ripustin verhoiksi. Ne näyttivät alun alkaenkin aika boheemeilta, mutta en vain saanut aikaiseksi kehittää muuta ennen kuin nyt. Parempi ehkä myöhäänkin kuin ei milloinkaan.
Olin henkisesti valmistautunut ompelemaan kokonaan uudetkin verhot, mutta löysin sentään valmiit ja melkein valmiit. Tässä ompelen päärmettä nätteihin, ruusukuvioisiin verhoihin.
Kissa oli tosi hyvin avuksi! Ihme, että se viitsi jatkaa oleilua ompelupöydällä, vaikka kone surrutti noin lähellä.
Valitukseeni on helppo vastata, että ”vanhemmiten isokin neulansilmä alkaa näyttää pieneltä,” mutta silmän pienuus ei olekaan hankala juttu näkemisen takia, vaan siksi, ettei lanka mahdu kunnolla siitä läpi!
Tuskastelin taas paksuhkon kirjontalangan ja onnettomien neulojeni parissa tikatessani iPad-kotelon tilkkupintaa. Lanka oli vähän liian ohutta käytettäväksi yksinkertaisena, joten taitoin sen kaksinkerroin. Mahdollisen solmutilanteen varalta halusin pujottaa langan neulan silmästä kaksinkertaisena.
Kuvasta näkee, että tehtävä vaikutti toivottomalta. Tällaisessa tilanteessa mietin yleensä vähän katkerana, että jos miehet ompelisivat enemmän, tämäkin neulansilmäjuttu olisi korjattu 50 vuotta sitten. Varmaan silloin ennen vanhaan, kun räätälit olivat enimmäkseen miehiä, neulat olivat käytännöllisempiä.
Minulla ei tietenkään ole langanpujottajaa, sehän olisi liian yksinkertaista! Mutta sain sentään älynväläyksen. Sen sijaan, että olisin äheltänyt minuuttikaupalla sovitellessani kaksinkertaista lankaa neulansilmään, pujotin ohuen ompelulangan kirjontalangan lenkistä, taitoin kaksinkerroin ja pujotin kaksi ompelulankaa silmän läpi. Langasta vetämällä paksumpikin lanka meni silmästä helposti läpi.
Kyllä olin tyytyväinen tähän ratkaisuuni! Neula oli aika lailla paksumpi kuin olisin halunnut, mutta sen kanssa pärjäsin.
Kuuntelin äänikirjaa ja tikkasin tilkkupinnat. Ah, miten rentouttavaa!
iPad-kotelo on koontivaiheessa. Olen merkinnyt mitat muistiin, että voin jakaa blogissani ohjeet muillekin, mutta en ohjeista ihan vielä, koska en ole satavarma kotelon onnistumisesta.
Kotelossa on joka tapauksessa taitettava läppä, joka sujautetaan tampin läpi. Tässä tamppi:
Ja tässä kotelo, joka odottaa ompelemistaan:
Tämän pidemmälle en tänään päässyt! Sen sijaan uudistin verannan. Siivosin talvikenkiä kesäsäilöön, siistin paikat, panin matot pesuun ja päätin vaihtaa verhot.
Tein merkilliset verhon tapaiset kun muutimme tähän vuonna 2004. Yhdistin isoäidin perintöpyyhkeisiin kuviopuuvillaa, ompelin solmiamisnauhat kappaleiden yläreunaan ja ripustin verhoiksi. Ne näyttivät alun alkaenkin aika boheemeilta, mutta en vain saanut aikaiseksi kehittää muuta ennen kuin nyt. Parempi ehkä myöhäänkin kuin ei milloinkaan.
Olin henkisesti valmistautunut ompelemaan kokonaan uudetkin verhot, mutta löysin sentään valmiit ja melkein valmiit. Tässä ompelen päärmettä nätteihin, ruusukuvioisiin verhoihin.
Kissa oli tosi hyvin avuksi! Ihme, että se viitsi jatkaa oleilua ompelupöydällä, vaikka kone surrutti noin lähellä.
Kommentit
Kissa-assari on vaan niin IHANA!
Hauskaa vappua!