Näytetään tekstit, joissa on tunniste jotain aivan muuta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jotain aivan muuta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

kokeiluja.

Olen päällystänyt keittiön tuolit jo kahteen kertaan, ja nyt koitti kolmannen kerroksen aika, sillä edelliset päälliset olivat paikoitellen puhki.

Päätin valita kankaan Eurokankaan valikoimasta, sillä en halunnut tutkia tilauskangastilkkuja ja sitten odottaa tuotetta ties miten pitkään. Canvas-kankaissa kivat kuviot olivat joko liian samanlaisia kuin edelliset, epäsopivan värisiä tai kuvioiltaan sellaisia, etten haluaisi istua niiden päälle. Marimekon pakkakankailta löytyi sopivan oloinen, jota ostin kokeeksi kahteen tuoliin. On niin vaikea kuvitella, miltä kangas näyttää istuimena!

No, ei tarvitse kuvitella, vaan voi katsoa. Tällaiselta näyttää Siirtolapuutarha-kankaan jättikuosi istuimena:


Jaoin kuvan myös Instagram-tililläni ja sain siihen melkein ennätysmäärän kommentteja. Ilmeisesti onnistuin valitsemaan kuosin niin, että päällystystyöni näyttää paremmalta kuin se onkaan!

Päälliset kelpasivat hyvin myös Miehelle. Hän totesi jopa, että tuolille on helppo tähdätä ahteri, kun siinä on maalitaulua muistuttava kuviokin valmiina. Kokeilu onnistui niin, että hain tänään lisää kangasta ja päällystän loputkin tuolit.

Toinen kokeiluni liittyi edellisessä postauksessa mainitsemaani loppuvuoden toiveeseen/tavoitteeseen eli kaitalepakettien käyttämiseen. Ajattelin kokeilla mallia Two by Four, johon löytyy ohje Film in the Fridge -blogista. Hän käytti kolmen tuuman kaitaleita, koska se on yksi fat quarter -kokoisen kangaspalan ihannemitoista, mutta minulla on 2,5 tuuman kaitalepaketti, joten poikkean ohjeesta niiltä osin.

Kokeilublokkini on vasemmalla. Oikeanpuoleiseen blokkiin käytinkin sitten jo yhtä keväällä ostamani Valori Wellsin kaitalepaketin kuosia.


Minulla oli hetkessä valmiina 11 blokkia!


Olisi ollut 12 blokkia valmiina, mutta hitsit, tein yhden väärän leikkauksen ja jouduin paikkaushommiin. Paikattu blokki on tuo violetti-tumma-turkoosi oikeassa reunassa alempana.


Tekaisin siis koko joukon blokkeja miltei ennätysajassa. Mieskin kysyi, eikö tämä ole aika yksinkertainen malli monenlaisissa mehuissa keitetylle tilkkutyöläiselle. Totta kai on!

Selitin hänelle, että koetan aina valmiiksi leikatuista kankaista tehdä sellaisia blokkeja, joita tehdessä syntyy erittäin vähän hukkapalaa. Tähän hän totesi, ettei harrastukseni ole niin pääomavaltainen, että minun olisi PAKKO sillä tavalla säästää.

Hän ei aavista, millaiset summat rahaa olen sijoittanut kangasvarastooni. Hyvä niin!

Kokeiluista puheen ollen, Kissa kokeili uuden Johan nyt on markkinat -tilkkupeittoni viihtyisyyttä.


Se totesi peiton oikein viihtyisäksi. Kissa arvostaa tilkkupeittojani ehkä eniten koko perheessä!

Kesälomamatkalla Tanskassa liikuimme paljon pyörällä ja pysyttelimme Kööpenhaminassa. Näin sentään pari kangaskauppaa, joista toiseen poikkesin. Siellä ei myyty ollenkaan käsityöpuuvilloja! Jouduinkin toteamaan vaatetuskangasvalikoiman äärellä, että ”voi kun osais ommella!” En tunnu osaavan enää tehdä minkäänlaista vaatekappaletta! Tosin myönnän, etten ole pahemmin yrittänytkään viime aikoina.

No, käsityöpuuvillattomasta kangaskaupasta löysin sentään jotain kivaa:


Järkevän värisiä ja pituisia vetoketjua, hyvälaatuista ompelulankaa ja muutaman rullan tikkauslankaa. Kaksi langoista on hauskoja vaihtuvavärisiä! Täytyy varmaan surauttaa sopiva tilkkupinta, että pääsen koeompelemaan näitä uusia lankoja.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

katsahdus ensimmäiseen vuosipuoliskoon ja kauemmaskin.

Aloitan otsikosta huolimatta sieltä kauempaa.

Vuoden 2009 heinäkuussa en vielä kirjoitellut blogiin, joten vuosikymmenen takaisia juttuja en nyt voi tarkasti toistaa. Mutta yhdeksän vuotta sitten heinäkuussa lomailin niin antaumuksella, että olin unohtanut tietokoneeni salasanan. Koska kirjoittelin tuolloin työkoneella, en pystynyt kirjoittamaan yhtäkään postausta ennen kuin olin palannut lomalta. Olin toki kesä-heinäkuun vaihteessa saanut valmiiksi ”pienen tilkkulaukun” ompeluohjeen eli kolmen postauksen sarjan: 1 - Tarvikkeet, laukku ja vuori; 2 - Sangat ja huolittelukaitale; 3 – Viimeistely.


No sitten, vuonna 2011 – hyvänen aika! Siivosin heinäkuussa ompelupöytäni. En ollut tuntea sitä kuvasta! Miten tuollainen on ollut edes mahdollista?!


Toinen postaus on puolestaan nimeltään ”pitkästä aikaa: valmis vetoketjupussukka!” Tuollaista huudahdusta minun ei ole tarvinnut päästää aikoihin, sillä pussukoita syntyy nopeaan tahtiin.

Huomaan, että tikkasin tuolloin pussukkani tosi säästeliäästi. Nykyiset ovat lähes "kuoliaaksi tikattuja" kun vertaan niitä esimerkiksi tähän heinäkuiseen "Kesäillan valssiin":


Vuoden 2012 heinäkuisia kirjoituksia katsoessani tuli hiukan haikea olo, sillä perheeni oli sinä vuonna lomaillut rakkaiden amerikkalaisystäviemme kanssa Yhdysvaltain itärannikolla. Ajatella, etten yli kahden viikon automatkalla osunut yhteenkään kangaskauppaan?!?!

Heinäkuu vuonna 2013 läväytti eteeni keskeneräisen Tähtipölyä-tilkkupeiton. Muistan tuon valtavan ja monimutkaisen hankkeen! Peiton valmistujaiskuvat pääsin ottamaan vasta marraskuun alussa, vaikka suurin osa tilkkupinnasta oli jo heinäkuussa valmis.


Hyppään vuoteen 2015, jolloin ompelin Aamuvirkku-tilkkupeittoa. Sain sen pian valmiiksikin - valmistujaiskuvat ovat elokuulta 2015.


Siinäpä olikin hauskat blokit! Olen monta kertaa ajatellut, että tekisin toisenkin peiton samanlaisista blokeista, koska niitä oli niin kiva ommella.

Hypähdys edelleen lähelle nykyaikaa. En muistanut kesäkuun lopulla / heinäkuun alussa tarkastella sitä, ovatko viime vuoden lopussa tälle vuodelle esittämäni tilkkutoiveet toteutumassa, mutta nyt selvitän asian.

Hmm, millaiset mahtoivat toiveeni olla? Jaa, melko vaatimattomat kyllä:

”1 - Järjestelen ompelutilani ja tarvikkeeni parempaan malliin.” – Olen järjestellyt ompelupöytääni, mutta se EI ole yhtä siisti kuin kuva vuodelta 2011. En toki pyrkisikään noin askeettiseen järjestykseen, mutta vähän jotain sinne päin voisi olla. Tämä toive ei ole vielä toteutunut.

”2 - Päivitän ainakin yhden blogissani olevan ohjeen ja toteutan yhden uuden.” – Hahaa, olen pitänyt tätä muistin etualalla ja TOTEUTTANUT vastikään. Päivitin ”vetoketju pussukkaan” -ohjeeni, joka alkuperäisessä muodossaan oli jokaiselle klikkaajalle varmasti jonkinlainen pettymys. Enää ei pitäisi olla.

Entä sitten uusi ohje? Ta-daa! ”Ompele Käpylä-tilkkublokki” kelpaa kyllä ohjeeksi. Toiveeni on siis toteutunut jo. Olenpa ollut onnekas!

Olen myös suunnitellut klikatuimman postaukseni eli ”Ompele vetoketjulaukku” -ohjeen päivittämistä vetoketjulipareen osalta. Alkuperäisessä ohjeessa vetoketjun suljettu pää on lipareen päässä, jolloin laukku ei avaudu kokonaan auki.


Lipareen päähän kannattaisi sijoittaa sen sijaan vetoketjun vedinpää. Olen ottanut kuviakin ja korjaan ohjeen heti kun inspiraatio ottaa minut valtoihinsa.

”3 - Tilkkulehti pysyy innostavana ja kivana ja osallistavana.” – On pysynyt. Olen saanut olla mukana ja uskoisin, että moni muukin on päässyt mukaan tekemään Suomen parasta tilkkulehteä.

Nyt olisi ehkä syytä esittää uusi toive tuon jo toteutuneen tilalle. No, toivon, että aloitan uuden projektin, johon käytän ainakin yhtä, mielellään vähintään kahta kaitalepakkaustani! Joulukuussa voin sitten katsoa, miten tälle toiveelleni on käynyt.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

ihmerauta tuli taloon.

Olen ihmetyksestä ymmyrkäisenä ja olo tuntuu pöllähtäneeltä. Noin vuoden odotuksen jälkeen olen saanut kotiini ihmeraudan eli Olison valmistaman höyrysilitysraudan, joka lasketaan kädestä silitysasentoon ja joka sitten kohottaa itsensä etäämmälle alustastaan. Automaattisesti.

Olin ihaillut rautaa Missouri Quilt Companyn Jennyn videoilla ja kävin sellaista tiedustelemassa Gigantissakin ehkä kolme vuotta sitten. He olivat hoo-moilasina eivätkä käsittäneet, mistä edes puhuin. Luulivat ehkä kaheliksi.

Mutta nyt näitä ihmerautoja saa Töölön Tilkkupajasta, tuosta luottoliikkeestäni. Tilaa vaikka heti osoitteesta tilkkupaja@gmail.com

Kissa ei juuri piittaa, vaikka olen laskenut jotain hänen silityslaudalleen.


Ihmerauta oli näin somasti pakattu laatikkoonsa.


Luin lyhyet ohjeet, täyttelin vesisäiliötä, käänsin namikat sopiviin suuntiin ja työnsin töpselin seinään. (Sitten vasta muistin, että raudan silityspinnan suojana oli vielä pahvilappu. Irrotin töpselin ja poistin pahvilapun ja työnsin töpselin takaisin seinään.)

Tässä hän lämpiää:


Onneksi minulla oli pieni silitystehtävä uudelle ihmeraudalleni! Silitin pari jäännöspaloista ja tummansinisistä batiikeista rakentamaani tähtikuviota ja -aihiota. Kylläpä tuntui hauskalta laskea välillä rauta kädestä noin vain, tuohon sivuun. Se piti pienen äänen ja nosti itsensä irti laudasta.

Kun kappaleet olivat sileät, eli aika pian, koska käytin höyryä, irrotin töpselin seinästä ja jätin raudan jäähtymään.


Kiitän raudassa kaikkea, mutta yksi pohde minulla nyt on. Kun silitän jättikokoisia pintoja, rauta vie tilaa laudalta. Olen tähän asti käyttänyt laudan metallista rautatelinettä, mutta tälle raudalle se ei sovikaan. Aika harvoin tuo haaste tulee sentään esiin. Ja ehkä keksin jonkin rautatelineen tuollaisia tapauksia varten. Vaikka keittiöjakkaran?

Täytyy ihmetellä vielä sitä, ettei Mies rynnännyt heti tutustumaan uuteen silitysrautaani, vaikka hehkutin hänelle, miten erikoinen ominaisuus siinä on. Sain suorittaa testisilitykset ihan omassa rauhassani (tai no, Kissa kyllä katsoi hetken minun suuntaani).

Seuraavaksi menen siivoamaan silitysrautakaapin – tai siis sen kaapin, jossa olen säilyttänyt nykyistä silitysrautaani. Tuo vanha, melko hyvin palvellut rauta on joutunut lepäilemään sekaisessa kaapissa vetoketjupussien päällä milloin millaisessakin asennossa. Olen päättänyt, että ihmerauta saa arvoisensa paikan eli sille korvamerkityn tilan samaisesta kaapista. Siksi joudun siivoushommiin.

Ostin myös monta kuukautta sitten uuden silityslaudan päällikankaan. Ehkä näette kuvista, että nykyinen on jo työn tahraama..? Sovin itseni kanssa, että asentaisin uuden kankaan lautaan sitten, kun ihmerauta astuu remmiin. Eli tänään!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

vähän ihmetyttää.

Jos Mielensäpahoittajalle on ominaista pahastua kaikenlaisista jutuista, niin minä olen kaikenlaisen ihmettelijä. Ihmettelen usein. Esimerkiksi äskettäin paria asiaa.

Kuten Johan nyt on markkinat -tilkkupeiton valmistujaistarinassa uumoilin, olen pitänyt uutta peittoa varovasti esillä kotona. Se on yhä käytännössä käyttämätön, mutta kuitenkin ilahduttaa silmää.

Paitsi tämä suuresti ihmetyttävä juttu. Olen törkännyt (ainakin) yhden blokin aivan väärään paikkaan. (Kuvassa syypää on ympyröity.)


Sommittelussa ei ollut juuri muuta ideaa kuin vaihdella vuorotellen tumma keskineliö, tummat nurkat – vaalea keskineliö, vaaleat nurkat. Ja sitten olen latonut vaaleaneliöisen tilalle tummaneliöisen ja -kulmaisen. Ihan pokkana.

Ihmettelen.

Toinen asia ihmetyttää myös. Nyt on kesä ja päivänvaloa on välillä niin paljon, että melkein toivoisi hiukan pimeämpää olevan (mutta vain melkein). Miksi silti ompeluhuoneeseeni makkariin tulviva päivänvalo on surkean väristä verrattuna todelliseen tilanteeseen?

Esimerkki. Ladoin Käpylä-blokit lattialle ja otin kuvan. Päiväsaikaan oli valoisaa, mutta kuvasta tuli himmeä ja sinisävyinen. Säädin kuvan värejä säätämästä päästyäni, mutta kyllä on kehno tulos. Anteeksi nyt kamalan kuvan puolesta!


Tässä sain värit hiukan paremmin näkyviin, mutta himmeät ja luonnottomat ne ovat silti. (Kuva on eri tilanteesta.)


Tuntuu kuin en saisi kunnollisia kuvia värikkäistä töistäni, en sitten millään!

Vertaa vaikka: tässä ulkona otettu kuva.


Ihanat värit, juuri sellaiset värikkäät kuin ne oikeasti ovat. Kaikki piirtyy terävänä.

Ensimmäinen blokkirivikin näyttää ulkokuvassa luonnolliselta, vaikka otin kuvan melko myöhään illalla.


Pitääkö siirtyä ulos tekemään blokkisommitelmat? Sitä ei ainakaan tuulisella säällä voi tehdä.

Ihmettelinkö ehkä vielä sitäkin, miksi Kissa korjasi blokkisommitelmaani näin?


No sitä en sentään ihmetellyt. Kissan mielestä sommitelma oli tosi hyvä – blokki siirtyi ihan vahingossa, kun se ensin istahti ja sitten taas lähti liikkeelle.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

rakennan taustakappaletta.

Kaapissa on taiteltuna pari tilkkupintaa, joista ajattelin vielä valmistaa tilkkupeitot. Niiltä vain puuttuu taustakappaleet!

Yksi taitoksilla olevista on tämä Scrap Crazy -mallineella tekemistäni blokeista ompelemani tilkkupinta, josta taisin näyttää jo talvella otettuja kuvia. Kuvissa blokkien syvät värit eivät tulleet näkyviin, mutta kevätaurinko herätti tilkkupintani eloon!


Ompelin tilkkublokit kauniista, syvän värisistä ja YKSIvärisistä kankaista, joita ostin kokonaisen pinon jo Imatran tilkkupäiviltä. Niiden lisäksi käytin Valori Wellsin suunittelemia kuviokuoseja, joita ostin pinon vasta viime syyskuussa. Yhtä pinoa siis hillosin, toisen sain avatuksi melkein saman tien.

Käytin blokkeihin myös joitain jäännöstilkkujani (scraps), mutta en kovin monta. Minun tilkkuni ovat nimittäin aika pieniä, kuten tästä blogikirjoituksestanikin voi todeta. Takaisin taustakappaleaiheeseen.

Olen ostanut muutamaakin kangasta varastoon sen verran, että saisin niistä taustakappaleet lisäämättä toisia kankaita mukaan, mutta ainakin jotkut ostokseni ovat sittenkin olleet liian kitsaita. Toisaalta tykkään taustakappaleista, joissa on mukava juju.

Koska tässä tilkkupinnassa on paljon keskivärisiä ja tummia kankaita ja aika vähän vaaleita, valitsin taustaan värikylläisen kankaan. Se ei yksinään aivan riitä, joten valitsin muutamia varsinaisen tilkkupinnan kankaita ryydittämään taustaa.


Päätin leikata ja ommella ainakin yhden neliöjonon, ja värit tulevat tähän järjestykseen:


Koska on ollut hellettä ja kaikenlaista kesätekemistä ja juhannuskin vielä, taustakappale ei ole edennyt tämän pidemmälle. Palaankin vielä tilkkupintaan. Tässä siitä hiukan lähempää otettu kuva:


Ihmettelette kenties, miksi tilkkupinta näyttää niin muhkuraiselta.

Levitin pinnan toukokuiselle, ylipitkäksi ennättäneelle ruohikolle. Emme nimittäin olleet hennoneet leikata ruohoa, koska se kukki näin somasti:


Meillä ei siis vihata voikukkia. Toukokuussa voikukan kukinnot ovat söpöt. Myöhemmin saatan niitä kitkeä, mutta en välttämättä nurmikosta. Sen taistelun nimittäin häviäisin varmasti. On parempi, että olemme opetelleet tykkäämään voikukista!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

tilkkupäivät.

Suomalaiselle tilkkuharrastajalle räätälöidyt tilkkupäivät – tänä vuonna nimeltään Tilkkukampus – pidettiin viime viikonloppuna 16.-17.3.2019. Tapahtuma oli mahtava!

Päällimmäisenä jäi tietenkin mieleen vuosikokouksen luja luottamus: tulin valituksi uudelle kaudelle Tilkkuyhdistyksen hallitukseen ilman äänestystä. Kiitos kaikille minua kannattaneille!

Hauskinta oli jutella muiden harrastajien kanssa! Miehitin Tilkkuyhdistyksen myyntipöytää ja siinä sain vaihtaa kampuslaisten kanssa sanan jos toisenkin. Kivaa oli myös tapaaminen yhden Instagram-ystäväni kanssa IRL (in real life).

Riensin viikonlopun aikana tapaamisesta ja tehtävästä toiseen, mutta ehdin sentään kangaskaupoille. Tässä järkevät hankintani:


Koska olin tilkkupäivillä töissä, en voinut osallistua kursseille. Opin kuitenkin yhden uuden asian non-stop-pajassa. Kävin nopeasti opiskelemassa japanilaisittain taiteltujen kangaskukkasten valmistamista Ritva Klenbergin johdolla. Tykkäsin!

Olin vähän kiireinen, joten viimeistely on, mitä sattuu, mutta oivalsin periaatteen. Kuvassa neilikan kaavat ja malli:


Valitsin alempaan osaan vähän turhan paksun kankaan, joten neilikkani on hiukan kolmiulotteisempi kuin haluaisin sen olevan:


Ensi vuonna tilkkupäivät ovatkin melkein omilla huudeilla eli Järvenpäässä. Tavataanko siellä?!

tiistai 25. joulukuuta 2018

voittaja on selvinnyt.

Pidin marraskuussa blogiarvonnan, jossa arvuuttelin joulukalenterini päivän sanoja. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Teitä oli ilahduttavan monta!

Vastaajien ajatukset askartelivat varmaan jo joulussa, sillä suurin osa arvauksista liittyi siihen ainakin etäisesti. Laskin, että erilaisia vastauksia oli yli kolmekymmentä, mutta kukaan ei osannut arvata yhtään niistä kummallisista sanoista, joita joulukalenteriini keksin.

Sillä ei tietenkään ole väliäkään, koska palkinto arvottiin kaikkien vastaajien kesken!

Poistin tuplavastaukset, annoin vastauksille/vastaajille järjestysnumeron ja käyttelin sen jälkeen satunnaislukugeneraattoria, joka arpoi voittajaksi kommentoijan nimeltä Maarit Mansio. Onnea, Maarit! Maarit saa valita mieleisensä pussukan näistä kolmesta:


Taimpana (myös vasemmanpuoleisimpana) Marraskuu-vetoketjupussukka, keskellä Sopusointuja-tilkkupussukka, edessä (oikeanpuolimmaisena) Lentävä lähtö -pussukka.

Lisäksi ”Tikrulinna” arvasi niin lähelle, että palkitsen hänetkin. Hän arvasi sanan ”jouluompelu” ja yksi sanoistani oli ”jouluaskartelu”.

Voi sentään, Tikrulinnalle on vaikea ilmoittaa, että hän on voittanut palkinnon! Hänellä on blogi, mutta se on tyhjä. Hänen profiilissaankaan ei ole määriteltynä sähköpostiosoitetta, jota kautta häneen saisi yhteyden. No, ehkä hän jossain vaiheessa huomaa voittaneensa. Hän saa silloin valita toisen jäljelle jääneistä pussukoista.

Yleisin arvaus oli jostain syystä sana ”kissa”. Toiseksi suosituin arvaus oli ”lumi”.

maanantai 24. joulukuuta 2018

söpö.

Päivän sana "söpö" kuuluu vähän samaan luokkaan kuin 17. päivän sana jörö, mutta se on, ah, niin erimerkityksinen! Tänään ei voi muuta kuin aloittaa kissastamme ”Sakesta,” joka on maailman söpöin. Varsinkin kun se nukkuu kiitollisen näköisenä jollain tilkkupeitoistani.



Tai kun se testailee puolivalmista tai juuri valmistunutta tilkkupeittoa, jonka on määrä muuttaa kissankarvattomaan talouteen.


Anteeksi nyt, että täytin tilaa kissankuvilla, mutta ”Sakke” on meidän perheelle se söpöin ikinä.

Olen näemmä jakanut blogissani myös söpöjen tilkkukuvioisten kenkieni kuvan. Tässä uusinta:


Jos ”Sakke” onkin söpöin ikinä, niin mikä olisi minun söpöin työni? Jaa-a! No, jouluaattoon sopivasti söpöin ja öö-teemaan sopivasti ehkä pöhköin työni oli blogini alkuaikojen tilkkujoulukuusi, johon löysin ohjeen japanilaisesta tilkkulehdestä.


En voinut vastustaa ohjetta ja yhtäkkiä - tammikuussa 2010 - huomasin valmistavani minipientä tilkkujoulukuusta.


Käsittelin pieniä paloja ja tikkasin käsin. Jotenkin ei yhtään minun tapaistani! Mutta sain kuin sainkin joulukuusen valmiiksi - askartelin latvan ja tähden ja kaikki. Mallissa olleet kuusenkoristeet jätin kuitenkin toteuttamatta, sillä kuusi näytti jo tarpeeksi koristeelliselta.


Vaikka kuusi on kuvassa ilman runkoa ja ruukkua, se sai myös sellaiset. Kokonaan valmiista kuusesta minulla ei kuitenkaan ole kuvaa, sillä annoin sen lahjaksi ja unohdin kuvata sen sitä ennen.

Söpöissä tunnelmissa on kiva lopettaa joulukalenteri ja toivottaa hyvää joulua kaikille!

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

innoittaja.

Mikä innoitti minut tilkkutöiden pariin? Mikäpä muukaan kuin valmiiden, kauniiden tilkkutöiden kuvat! Esimerkin voima!

Muistan myös, kun olin Miehen kanssa etsimässä meille uutta kotia noin vuonna 1993. Kävimme lukuisissa asuntoesittelyissä, joista yhdessä näin tilkkuharrastajan (tai ehkä jopa –ammattilaisen) työtilan. Hänellä oli näyttävät pinot erivärisiä kankaita hyllyssä ja työn alla oli kivan näköinen, kettua esittävä tilkkutyö. Olin ihan että voi juku, olisipa minullakin!

Voisi sanoa, että erivärisiä kangaspinoja ja –nyyttejä löytyy nykyään meiltäkin kotoa.






No sitten henkilöinnoittajiani? Mainitsen tässä nimeltä vain kolme, vaikka kaikki tilkkuystäväni innoittavat minua kukin omalla tavallaan!

Angela Walters, koska hän on niin myönteinen ja kannustava meille kaikille. Hän ei toimi poliisina, vaan rohkaisee tekemään ("Close enough is good enough".) Olen saanut häneltä Instagramissa kommentinkin.

Angelan verkkosivuston nimi "Quilting Is My Therapy" kävisi minullekin, vaikka en pidä konetikkausta terapeuttisena. Kankaiden ja värien valitseminen sekä tilkkutöiden kokoaminen on minulle se tärkein osuus, ja tikkaus on joko välttämätön tai ulkoistettava työvaihe.

Timna Tarr on tehnyt super-superhienoja tilkkutöitä, joita ihailen. Kaikki pallot ilmassa oli toisinto hänen tekemästään työstä. Nyttemmin hän on tehnyt esittäviä tilkkutyöitä, jotka ovat upeita! Katso pari esimerkkiä hänen www-galleriassaan.

Sellaisia en ajatellut ruveta tekemään ainakaan vielä.

Sarah Cooper tekee käsitöitä koko ajan ja lisäksi pelastaa kulkukissoja ja –koiria. Hänestä saa käsityksen tutustumalla hänen Instagram-tiliinsä. Hän sisustaa kotiaan kauniisti ja koko minua suunnattomasti motivoiva Instagram-elämäni alkoi hänen suunnittelemansa On the Bubble Quilt -mallin parissa.

Olisipa kiva kuulla, kuka on toiminut teille innoittajana, blogini lukijat! Kertokaa se kommentissa!

lauantai 22. joulukuuta 2018

verenpisara.

Verenpisara ei ole päivän sanana sen takia, että luen paljon dekkareita! Mies sanoo usein, että ”ai sä luet taas jotain verikekkerikirjaa”.

Verenpisara on kaunis puutarhakasvi ja sen suomenkielinen nimi on keksitty mainiosti. Sen englanninkielinen nimi ”fuchsia” taas ei liity kukan ulkonäköön mitenkään, paitsi nykyään, kun fuksiasta on tullut nimitys tietylle värille.

Fuksianpunaista esiintyi esimerkiksi äskettäin valmistuneessa Marmeladi-pussukassa. Sen toinen puoli on punainen, toinen vihreä.


Kuumaa pinkkiä – siis ei aivan fuksianpunaista, mutta sinne päin – on Lootuskukka-pannulapussa. Yhdistin siinä pinkkiä haaleaan vihreään. Pannulappuni pinkkiä väriä voisin väittää pioninpunaiseksi - en niinkään fuksianpunaiseksi. Katsokaa vaikka:


Tähdehkö-kotelo iPad-laitteelle vuodelta 2012 on ommeltu vaikka minkä punaisista kankaista - siellä on fuksianpunaistakin!


Suurella vaivalla tekemäni kotelo jäi heti käyttämättömäksi, sillä siitä tuli liian pieni! Onneksi sain muutaman vuoden kuluttua uuden, entistä sopivasti pienemmän iPad-version. Nyt on vaivalla värkkäämäni kotelo lopultakin hyötykäytössä.

Käsintikkausta ja kaikkea! Hyvä, ettei kotelo mennyt haaskuuseen.

perjantai 21. joulukuuta 2018

liukuminen.

Lumiseen aikaan liukuminen on ajankohtaista ja asiallista, samalla hauskaa. Muistan, miten vauhdikkaasti pulkalla liu’uin, kun Tytär oli pieni. Välillä vähän pelotti.

Liukuminen EI sen sijaan ole asiallista tilkkukangasta leikatessa. Että on ärsyttävää, kun viivain liukuu vähän juuri siinä vaiheessa, kun on melkein saanut kaitaleen leikkuroitua! Sileät, hienot viivaimet varsinkin ovat oikeita pettureita.

Nyt muistankin ikäväkseni merkillisen viivaimeni, joka oli paitsi petollinen ja kavalasti liukuva, myös omituisesti merkitty! Olen kuvaillut sitä tässä kirjoituksessani vuodelta 2013. Ihmeellinen keksintö! En ole pystynyt ratkaisemaan sen arvoitusta. Miksi sellainen oli tehty?

Samalla kertaa taisin ostaa sekä tuon väärin mittaluvuin varustetun, maailman liukkaimman viivaimen että myös pyöröleikkurin terän, joka ei leikannut! (Ostin vahingossa nuuttausterän eli sellaisen, jolla painetaan pahviin suora viiva helpompaa ja tarkempaa taittamista varten.)

Toisaalta ostosteni mukana oli myös Fiskarsin leikkuualusta, joka on tänä päivänäkin kuin uusi! Voitte uskoa, että olen näiden viiden vuoden aikana käyttänyt sitä paljon, ja se vain kestää.

No, liukuminen kuuluu kuitenkin olennaisena osana minun tilkkutekemiseeni. Sommittelen tilkkupintani mieluusti niin, että värit liukuvat alareunan tummista yläreunan vaaleisiin. Jackpot-peitossa liukuvat sekä taustan väritys että ympyröiden värit.


Sävyjen liu’utus taasen onnistui Tyttären tilaamassa työssä, joka sai nimen Ethän minua unhoita.


Ethän minua unhoita -peitto olisi vielä hienompi, jos olisin keksinyt mallin itse, mutta en keksinyt. Tytär näki kuvan Pomada-blogin pitäjän, Saijan tekemästä Väre-tilkkupeitosta ja pyysi samanlaista peittoa itselleen. Joskus täytyy tehdä sellaisiakin tilaustöitä, näemmä!

torstai 20. joulukuuta 2018

jouluaskartelu.

Päivän sana on kerrankin melko jouluinen, Tuomaan päivän kunniaksi.

Nyt on ihan pakko avautua vähän, vaikka olen blogissani keskittynyt tekemisiini, en henkilööni. Jouluaskartelusta tulee nimittäin heti mieleen äiti-lapsi-jouluaskartelukurssi, jolla Tyttären kanssa kävin. Kurssi pidettiin kahtena iltana viikon välein, ja Tytär oli ehkä neljän tai viiden vanha? Hyvässä askarteluiässä, mutta ei vielä suunnattoman taitava.

Pidin kurssia hyvänä ajatuksena, koska olen kärsimätön opettaja. Ajattelin, että kurssin vetäjä nimensä mukaisesti VETÄISI meille askartelutuokiot. ”Piirtäkää pahville ympyrä. Nyt otatte sakset käteen. Onko kaikilla? Hyvä. Nyt varovasti leikkaatte.” (Ymmärrätte varmaan, millaista ohjattua askartelua oletin olevan tarjolla.)

Olin väärässä. Kurssin aluksi hän esitteli meille muutamia askarteluideoita: ”Voitte tehdä vaikka tällaisen, tai tällaisen, tai tämän, tai sitten ihan mitä tahansa muuta” ja näytti, mistä voi hakea materiaaleja.

APUA! Opettaja ei sanelisikaan tekovaiheita, vaan meillä oli täysi vapaus!

Eihän siitä tahtonut tulla yhtään mitään. Tytär oli kyllä innokas tekemään ja tekikin suunnilleen kaikkea yhtä aikaa. Minä yritin kontrolloida. Mutta kun pysähdyin näyttämään tai neuvomaan yhtä, hänellä oli jo seuraava juttu käsissä. Sakset ja narut ja pörröt ja silkkinauhat ja LIIMA – kaikki esillä siinä! Erityisesti se LIIMA.

Meillä ei ollut tietenkään koko ajan täysin sopuisaa Tyttären kanssa ja näin, että muutkin sen huomasivat. Meillä olisi pitänyt olla kivaa, mutta ei! Tunnelma sen kuin kiristyi, ja kireintä oli, kun Tytär löräytti korttipohjalle suunnilleen puolen sentin paksuisen löntin kimalleliimaa ennen kuin ehdin mitään. Sen jälkeen kyllä sanoin jotain melko kovalla äänellä – eikä se ollut varsinaisesti kehu.

Korttipohja oli aika vettyneen oloinen siltä kohdalta, mutta vein sen silti takahuoneeseen kuivumaan.

”Hauska” jouluaskartelutuokio tuntui kestävän vuosia, mutta loppuihan se sentään. Mies tuli hakemaan meitä autolla kotiin ja aisti heti jäisen tunnelman. Tuntui mahdottomalta, että menisimme vielä toisen kerran askartelemaan, tai että yleensä ikinä askartelisimme mitään yhdessä, koskaan.

Mutta hei! Rauhoituin ehkä vuorokauden kuluessa (tai ehkä kahden vuorokauden), pystyin käsittelemään kokemustamme ja oivalsin, että minulla oli ollut osallistumiselleni täysin väärä tavoite! Olin jo silloin tottunut työelämässä siihen, että pitää päästä lopputulokseen, mutta Tyttären ja minun yhteisessä askartelussamme ei lopputulos ollut lainkaan tärkeä! Tärkeää oli tekeminen.

Tärkeää oli siis TEKEMINEN, ei lopputulos.

Korjasin asenteeni. Tytär ei onneksi ole koskaan ollut pitkävihainen. Menimme kakkostunnille ja heti aluksi yksi muista äideistä kävi hakemassa kuivumaan jätetyt korttiaihiot, joista voisimme jatkaa. Hän tuli pino kädessään luokkaan ja kysyi Tyttären kimalleliimakorttia näyttäen: ”Kenen tämä upea kortti on”.

Löräytetty löntti oli kuivuessaan muuttunut kauniiksi ja korttikaan ei enää ollut vettyneen pehmeä. Kirjoitimme siihen joulutoivotukset ja se tosiaan oli sinä jouluna lähettämistämme korteista upein.

Loppukurssi sujui niin kuin piti ja minä osasin askarrella yhtä kivasti kuin muutkin äidit. Tytär nyt oli tiennyt homman nimen alusta asti. Meillä on yhä käytössä joulukoristeita, joita silloin yhdessä askartelimme.



Olikohan tämä yksi elämäni tärkeimmistä opetuksista? Tekeminen on toisinaan tärkeämpää kuin lopputulos.




LinkWithin

Related Posts with Thumbnails