Kissa mustikassa -tyynynpäällinen.

Nojatuolista löytämäni ”tekeillä”-juttujen röykkiö (olen kutsunut sitä kasaksi, mutta se on kasaakin suurempi: niin suuri, ettei tuolissa voi kuvitellakaan istuvansa) luovutti syövereistään myös tyynyaihion. Löysin sieltä Tyttären ammoisina alakouluaikoina tekemän kissa-aiheisen kangasmosaiikin.

Kuvio on onnistuneesti toteutettu tekniikalla, jota itse olen kokeillut siinä suuremmin menestymättä, eli kankaanpaloja on aseteltu taustakankaalle, päälle on laitettu tyllipala ja päältä on ommeltu niin, että kankaanpalat kiinnittyvät.

Ehkä työ oli tarkoitettu tauluksi, mutta minähän en saa seinälle asti mitään, joten kysyin ja sain luvan tehdä työstä koristetyyny. Etsin (mielestäni) sopivan reunakaitalekankaan ja ompelin kuvan ympärille:

Tästä tulee uusi päällinen 35cm x 35cm koristetyynylle, jonka päällinen nyppyyntyi kamalaksi noin viikon kuluttua käyttöönotosta ja joka on ollut harminani kohta neljä vuotta. On aikakin päästä siitä viheliäisestä tyynynpäällisestä eroon!

Tein tyynyyn taustakappaleen pellavakankaasta, joka putkahti esiin jostain. Olen varmaan saanut tämän äidiltä. Leikkasin kaksi erillistä palaa (mittailin hieman, että ne riittävät nappilistojen taittelemisen jälkeen yhä takakappaleeksi), tein leveät päärmeet ja sitten ompelin toiselle puolelle napinlävet ja toiselle napit:

Minun piti kääntää raidat kulkemaan toisessa kappaleessa toisin päin, mutta unohdin.

Nappilistan valmistuttua tyynyn viimeisteleminen oli nopea juttu. Tässä se on: Kissa mustikassa –tyynynpäällinen – ja heti käytössä! Heitin suruttomat jäähyväiset nyppyyntyneelle, kauhealle tyynynpäälliselleni.

Tyynyn kiva ulkonäkö on luonnollisesti Tyttäreni tekemän hienon tilkkutyön ansiota!

Seuraava laukku tekeillä

Otin esiin käsin tikkaamani, ruskehtavan tilkkulaukun aihion. Leikkasin kappaleet saman kokoisiksi, leikkasin yhtä suuret vuorikappaleet ja löysin laukkuun myös vetoketjuliparekankaan (äskeisen tyynyn taustakangasta):

Pitäisi vielä löytää sopiva sankakangas. Käyttäisin tilkkupinnassa näkyvää vaaleinta kangasta, joka on tukevampaa puuvillaa, mutten löydä sitä nyt palaakaan mistään. Ehkä käytin kaikki tilkut tähän?

Itseoppineisuudesta

Aiemmassa postauksessani oli kaksi tosi kivaa kommenttia, joista arvelin, että ehkä te lukijat – tai ainakin joku teistä – luulette minua oikeaksi käsityöläiseksi. Sellaiseksi, jolla on koulutusta ja kaikkea.

Mitä vielä! Olen saanut käsityön perusopin kansa-, oppi- ja peruskoulussa ja sen jälkeen olen siirtynyt omatoimilinjalle. Taisin viimeisimmillä luokilla saada käsitöistä yhdeksikön, mutta koskaan minua ei luonnehdittu lahjakkaaksi käsityöihmiseksi. Olikin siis erittäin kiva lukea, että olen tässä hommassa uskottava ja että ohjeeni ja vinkkini ovat olleet ihan hyödyllisiä!

Palasin ajatuksissani vuosien taakse ja muistelin ompelu-uraani. Sille on ollut luonteenomaista päättäväinen ja tavoitteellinen ryhtyminen taitotasosta piittaamatta.

Aloitin todellisen ompelemiseni lukioiässä, kun halusin tietynlaisen takin mutten löytänyt sellaista kaupasta. Olin jossain vaiheessa nähnyt kaavapakkauksia ja –lehtiä ja huomannut, että niissähän kerrotaan tarkkaan, miten vaate tai muu ommellaan. Ompelujärjestyksestä alkaen. Minun ei siis tarvinnutkaan muistaa ulkoa, miten toimia – riitti, että luin ohjetta ja etenin ohjeen mukaisessa järjestyksessä.

Vaatteiden leikkaamiseenkin oli kaaviot! Minua ei siis ollenkaan arveluttanut, osaisinko leikata ja koota itselleni kaavan mukaisen takin. Rima ei ollut korkealla: rimaa ei edes ollut. Ompelin kuin ompelinkin itselleni (melkein) sellaisen takin, jonka olin sieluni silmillä nähnyt. Pidin sitä ahkerasti, kunnes se kulahti pilalle (muuten laittaisin siitä kuvan blogiini).