Kiitos kommentoijille varauksettoman kuuloisesta tikkausten ihastelusta! Olen otettu, mutta hei, minun tikkaukseniko täydellistä! Mitä vielä! Ruoho vain on vihreämpää aidan toisella puolella, ja tikkausviivani ovat yksinkertaisesti riittävän suorat, kun niitä katsotaan matalaresoluutioisesta, pienestä digitaalikuvasta. HD:nä/livenä tikkaukset näyttävät vähän toisenlaisilta.
Olen kyllä aika tyytyväinen tikkauksiini siksi, että olen rohjennut toteuttaa yhteen työhön monta erilaista tikkausta.
Joudun muutaman päivän bloggaustauolle. Sitä ennen haluaisin kirjoittaa ”oikein ompelemisesta” tai ”oikeasta ompelemisesta” tai ”oikeasta osaamisesta”. Minusta ompelemisen ja tilkkutöiden ei tarvitse olla vain sellaisten harrastus jotka ovat olleet ”kymppi käsitöissä” –ihmisiä. Voi olla itselleen lempeä ja kannustaa. Voi ommella, vaikkei juuri ollenkaan osaisi. Ehkä sellaisista ompeluksista ei tule kovin käyttökelpoisia, mutta kuka tietää? Ja vasta harjoitus tekee mestarin, jos on tehdäkseen.
Aloitin todellisen ompelemiseni lukioiässä, kun halusin tietynlaisen takin mutten löytänyt sellaista kaupasta. Olin jossain vaiheessa nähnyt kaavapakkauksia ja –lehtiä ja huomannut, että niissähän kerrotaan tarkkaan, miten vaate tai muu ommellaan. Ompelujärjestyksestä alkaen. Niitä juttuja ei tarvinnutkaan muistaa ulkoa – riitti, että luki ohjetta ja teki askel kerrallaan kuten ohjeessa neuvottiin.
Vaatteen leikkaamiseenkin oli kaavio. Minua ei siis ollenkaan arveluttanut, osaisinko leikata ja koota itselleni takin. Tai ehkä sittenkin arvelutti vähän, koskapa muistan ajatelleeni, että itsellenihän sitä ompelen. Rima ei ollut korkealla: rimaa ei edes ollut, sillä tuumin, että jonkinlainen on aina parempi kuin ei minkäänlainen.
Ompelin kuin ompelinkin itselleni (melkein) sellaisen takin, jonka olin sieluni silmillä nähnyt. Pidin sitä ahkerasti, kunnes se kulahti pilalle.
Takin onnistumisen jälkeen vain taivas oli rajana. Ompelin, mitä halusin. Muistan nähneeni tuolloin tekemäni juhlapaidan vuosien päästä – löysin sen jostain varastolaatikosta ja tutkin sitä hieman. Olin käyttänyt aivan ”väärää” tukikangasta paidan leveään nappilistaan. Enkä ollut osannut tehdä napituslistaakaan ”oikein,” vaan heti kauluksen alapuolella, kylläkin paidan nurjalla puolella näkyi kauluksen alavaran siksakattu reuna. En olllut osannut ommella alavaraa pussiin ja siististi kiinni kaulukseen. Silloin olin kuitenkin selvästi ajatellut, että ”mitä väliä”? Paita pysyi yllä ja näytti (suunnilleen) siltä miltä sen pitikin näyttää. Kuka silloin piittaisi siitä, miltä nurja puoli näyttää. En ollut saamassa siitä käsityönumeroa, vaan olin pukeutumassa siihen.
Ompelin itselleni kokohaalarin vetoketjuineen. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että vetoketjun ompeleminen olisi vaikeaa, joten en muista siinä olleenkaan mitään vaikeaa. Se ei ehkä teknisenä suorituksena ollut kovin kummoinen, mutta täytti tarkoituksen. Sen sai kiinni ja auki.
Kenties minun oli niin helppo ryhtyä pelottomasti ompelemaan, koska lähipiirissäni kukaan muu ei ommellut. Ei ollut vaaraa siitä, että kohtaisin kriitikoita. Tai että joku olisi neuvonut! (Tykkään itse neuvoa, mutta otan neuvoja vastaan, tuota noin, haluttomasti.) Äitikin totesi vain, että ”itsellesipä ompelet”.
En myöskään välittänyt lainkaan siitä, millaisesta kankaasta lähdin tekemään mitäkin. Ompelin esimerkiksi erittäin leveälahkeiset haaremihousut kankaasta, jota lähinnä voisi luonnehtia valoverhokankaaksi. Sellaista mistä entisaikaan pussiverhot ommeltiin. Läpikuultavaa jne. Ensin värjäsin ne – jälleen aivan soitellen sotaan –asenteella – sinisiksi. Niistä tuli aika vaalean siniset, mutta väri kelpasi minulle. Sitten vain ompelin! En usko, että kaavassa olisi lukenut kangassuositukseksi, että ohutta verhokangasta.
Opiskeluaikana tein itselleni useamman juhlapuvun. Yhdessä oli sivulla kristallinapit, ja vastakappaleeseen olisi pitänyt ommella nappilenkit. Unohdin tehdä ne ajoissa tai sitten aioin tekaista ne langasta, mutta aika loppui kesken. Jouduin pyytämään kavaljeeriani kiinnittämään mekon toisen kappaleen nappeihin langalla pujottelemalla ja ompelemalla. Sitten illan päätteeksi vain saksilla raksin langat taas irti.
Toisiin juhliin päätin tehdä avoselkäisen lameemekon. Löysin sopivan kaavan ja ompelin mekon kommelluksitta. Onneksi kaava oli sovittamatta sopiva, sillä mitään istuvuuskorjauksia en osannut tehdä – enkä osaa vieläkään. Sellaista ei ohjeisteta kaavoissa eikä juuri kirjoissakaan.
Missähän kaikki luomukseni tänään ovat? En kai ole kaikkia laittanut keräysvaatelaatikkoon?
