Tilkunviilaaja

Tilkkuystäväni Soile oli jokunen viikko sitten keksinyt Lohjalta tapahtuman, johon me voisimme mennä myymään käsitöitämme. Osallistuminen varmistui melkein viime tingassa, ja ahkeroin pari viikkoa saadakseni vielä vähän lisää valmiita mukaani. Ompelin hyväksi havaitsemiani matkalaukun nimilappuja. Niitä valmistui lopulta 36 kappaletta. Myin niistä neljä, joten minulla on hyvä varasto valmiina seuraavaan myyntitapahtumaan (jollaisesta ei ole vielä tietoakaan). En harmittele, sillä niiden ompeleminen on hauskaa ja niitä syntyy melkein kuin liukuhihnalta, kun vain pääsee vähän alkuun. Ompelin mukaan myös neljä uutta tilkkupussukkaa. Tässä ne ovat melkein valmiit – heiltä on vain vain vetoketjun päähän tuleva päättökappale tikkaamatta paikoilleen. Panostin taas ja toteutin jokaiselle juuri sopivan kuusikulmion. Esittelen tänään heistä ensimmäisen, joka sai nimekseen Bahama. Olin päättänyt käyttää harvinaisempaa alkukirjainta ja keksin sitten beellä alkavan, kun pussukan tämä puoli al

Toukokuussa, omenapuun kukkiessa sain Käpylä-tilkkupeittoni valmiiksi! Käpylä on aiemman, Pellervontie-nimisen peiton toisinto. En ehtinyt kuvata Pellervontie-peittoa kunnollisissa valaistusolosuhteissa ennen kuin se muutti uuteen kotiinsa, mikä on harmittanut minua pitkään. Olikin siis syytä tehdä uusi, jotta saisin kivasta blokkimallista aidomman väriset kuvat. Blokkien ompelun aloitin elokuussa 2023 Tilkkuvestivaaleilla ja pääsin hyvään vauhtiin seuraavana viikonloppuna, jonka vietin Soilen kanssa heidän kesäpaikassaan. Pidin sen jälkeen pitkän tauon ja jatkoin työtä vasta nyt huhtikuussa.  Seuraavassa kuvassa kissamme ”Sakke” tarkistaa, että olen varmasti ompelemassa blokkeihin välikaitaleita oikein. Käpylä-tilkkupeitto osoittautui vaikeaksi kuvattavaksi, ainakin minun laitteistollani, joka on kännykkäkamera. Kännykkään on varmasti pakattu valtava määrä älykkyyttä, joka korjaa oma-aloitteisesti värejä niin, että lopputulos näyttää mälsältä. Esimerkki. Otin peitosta ensin tes

Melkein kaikkein hauskinta tilkkutyötä on ommella pieniä, sattumalta käteen osuvia tilkkuja yhteen ja jatkaa, kunnes kooste on tarpeeksi suuri pussukkapinnaksi. Ehkä siksi pussukoita valmistuukin niin paljon!  Kerron nyt, miten ompelin improvisoituja pintoja pienistä tilkuista, jotka olivat vain sattuneet jäämään ompelupöydälle. Ensiksi otin käteen yhden tilkun ja etsin sille joko saman värisen tai väriin sopivan parin, jonka jokin mitta sopi mahdollisimman hyvin ensimmäisen tilkun johonkin reunaan. Kuvassa näkyy näitä pareja (ja muutama vähän kehittyneempikin sarja) odottamassa, että ompelisin saumat. Tasoitin tilkkuparien saumanvarat ja painelin sormella saumat sileiksi. Etsin pareille vastaavia pareja ja ompelin yhteen. Jatkoin näin – tai otin lisää tilkkuja ompelupöydän kasasta pinosta, kunnes saumoja oli sen verran, että oli syytä silittää palat siisteiksi. Silitetyt palat olivat jo sen kokoisia, että niistä alkoi voida visioida pussukkapintoja, tässä: Ensimmäinen pussukan ko

Aatonaaton luukusta hohtaa Sujata Masseyn kirjoittama Satapurin jalokivi. Olen tykännyt Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjasta, mutta toisaalta harmitellut päähenkilön nössöyttä ihmissuhteissaan. Intialainen Perveen Mistry vaikuttaa vähemmän turhauttavalta hahmolta. Satapurin jalokiven lukija kokee seikkailun matkatessaan 1930-luvun Intiaan. Ainakin minusta kaikki tuntui niin todelliselta, että oli kuin olisin ratkonut mysteeriä yhdessä Perveen Mistryn kanssa. Ihana kirja! Tähän kirjaan liittyy selkeä muisto. Kävin korona-aikaan kirjastossa ja hämmästyin kovasti, kun en päässyt lainaustiskejä edemmäs! Virkailija halusi olla avuksi ja kysyi, voisiko noutaa minulle haluamani kirjan. Hän taisi hämmästyä, kun pyysin häntä tuomaan kymmenkunta englanninkielistä kirjaa, vaikka dekkareita ja jännitystä. Ei väliä, kuka on kirjoittanut. Virkailijan poissa ollessa vilkaisin sallitulla alueella ollutta ”tänään tarjolla” -hyllyä ja löysin ihmeekseni juuri tämän Satapurin jalokivi -kirjan, joka oli

Joulu on lähellä, ja tänään tutustutan teidät Ruth Rendellin romaaniin ”No Man’s Nightingale,” jota ei ole suomennettu. Kirja oli perinteinen salapoliisiromaani – ja ei ollut. Rikostarkastaja Wexford on jo eläkkeellä ja päättää tutkia tarkemmin naispapin kuolemaa, vaikka poliisin mielestä murhaaja on jo selvillä. Hän tutkii tapausta yksityishenkilönä, saa selville totuuden uhrista ja lopulta myös murhasta. Jotkut kirjailijat osaavat asettaa sanansa niin, että lukukokemuksesta tulee miellyttävä, ja jotkut kertovat sen lisäksi mielenkiintoisen tarinan. Ruth Rendell osasi taidon. Tämä kirja oli jälleen yksi niistä, joiden olisin halunnut jatkuvan ainiaan (mutta silti paloin halusta tietää, kuka oli syyllinen). Nyt on mailin mittainen aasinsilta tässä. Olin heinäkuussa listannut kirjat ja keksinyt niihin sopivat tilkkutyöt, mutta jo elokuussa näiden kahden välinen looginen yhteys oli unohtunut. Mitä mahdoin ajatella?! En keksi muuta yhteyttä kuin sanan yö (vaikka ”nightingale” onkin suo

Kolmanteentoista luukkuun sopii mainiosti Trisha Ashleyn kirjoittama Every Woman for Herself. Lukua 13 pidetään epäonnen lukuna, ja asia on nimittäin niin onnettomasti, etten muista yhtään, mistä kirja kertoi. Enkä muista kirjan tarinaa yhtään sen paremmin luettuani viiden tähden arvioni: Kirja alkoi lupaavasti, keskiosa oli loistava ja loppu oli kiva. Olen viime aikoina päätynyt keskeyttämään useamman kirjan lukemisen kesken, joten tuntui mukavalta olla taas kiinnostunut lukemastaan. Kun kirjassa annettiin vielä hyvä vinkki gin&toniceille, totta kai annoin sille viisi tähteä. Harmillisesti en muista edes, mikä tämä geeteevinkki oli! Siksipä esittelen nyt Muistatko-tilkkupussukan (vastaus: en muista)! Vinkki: Ja vinkiksi, että kannattaa kirjoittaa juttuja muistiin koska sitä unohtaa enemmän kuin muistaa. Tässä yhteydessä täytyy vielä esitellä Biodiversiteetti-vetoketjupussukka, jonka löysin etsimällä blogistani sanalla ”muistiin”. Kirjoituksessani kerron monenlaista, ja kaike

Kahdestoista luukku palauttaa meidät taas nuortenkirjojen pariin. L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat ovat kaikki ihania! En tiedä, montako kertaa olen lukenut Runotyttö-kirjat, mutta tulen niistä aina hyvälle mielelle! Tutustuin niihin vasta teini-iässä, vaikka äiti oli lukenut L.M.Montgomeryn Anna-kirjat minulle ääneen jo paljon aiemmin. Hän ei halunnut lukea Runotyttöjä, ”koska niissä on niin paljon runoja”. (Ei ollut!) Pieni runotyttö ja Runotyttö maineen polulla olivat suosikkini, mutta sarjan kolmaskin kirja on oikein hyvä. Tunnen tosin itseni haljuksi, sillä viimeisimmällä lukukerralla mietin ehdottoman ihastelun sijaan, että Teddy Kent oli sankarina melko ohut! No, ajat olivat tuolloin toiset! Kirjassa ei ole mitään hassua, mutta esittelen silti Hassu hatuntekijä -pussukkani.    Aasinsillaksi kerron, että yksi mielenkiintoisimmista, ulkoa osaamistani runosäkeistöistä löytyy Liisan seikkailut Peilimaassa -kirjasta. Runon nimi on ”Pekoraali,” ja tämä on sen ensimmäinen säkeistö: