nähdä vaivaa.

Itsenäisyyspäivänä sytytän kynttilät ikkunalle ja muistelen äitiä, jonka poismenosta on reilu vuosi. Hän tykkäsi kynttilöistä ja jouluvaloista. Hänen lempparinsa oli punainen valotähtiketju, jonka ostin ensin itselleni, sitten annoin hänelle (koska hän ihaili sitä niin kovasti), ja joka on nyt minulla taas.

Äiti nautti joulun odotuksesta! Sen sijaan siitä hän ei nauttinut, jos hänelle hiukankin tuli olo, että hän on vaivaksi. Montakohan kertaa kuulin hänen sanovan: ”Tästä on ollu sulle niin vaivaa” tai ”Kyllä sä oot sitten nähny vaivaa”?

Vaivan näkeminen oli hänelle niin ongelmallista, että Mies kehitti vastapainoksi termin ”minimivaivan periaate”. Jos äitini esimerkiksi ruokapöydässä mainitsi jotain vaivannäöstämme, niin Mies kiirehti selittämään, että olimme kyllä tehneet kaiken minimivaivan periaatteella. Silloin äitiä jo rupesi naurattamaan.

Tilkkutöitäni äiti ihmetteli aina, miten jaksoinkin nähdä niiden eteen niin paljon vaivaa. Itse hän oli aikoinaan kutonut (neulonut) lukemattomia villapaitoja, joista toisissa oli monimutkaista pintaa tai palmikkoa, toisissa upeita kirjoneuleosuuksia. En ikinä jaksaisi kutoa sellaisia, mutta tilkkutöitä tehdessä mieli lepää. Tekeminen on kaukana vaivannäöstä!

Tai melkein aina. Kyllä välillä koen tilkkutyötkin vaivalloisiksi – yleensä silloin, kun en itse niin välitä lopputuloksesta. Esimerkiksi käy vaikka ”Eksoottinen elämys” –tilkkuseinävaate.

Näin vaivaa ja tuloksena oli työ, joka oli joidenkin mieleen, mutta ei minun. Tulipa tehdyksi!

Mitähän äiti tuumaisi uudesta jätti-miniprojektistani, missä leikkaan 4 cm x 4 cm neliöitä ja yhdistän ne 4-patch-blokiksi? Ja aion näistä blokeista koota ison tilkkupeiton?

Arvaan, että hän sanoisi: ”Kuinka sää viittitkin nähdä niiden tilkkutöittes kanssa niin paljon vaivaa?!” Mutta ei väheksyvästi!