tilkkuaarre ja parsimus.

Tilkkutyö tuo minulle onnellisuutta monella tavalla. Blokkien värien sommittelu on tosi kivaa, ja blokkien sommitteleminen joko suunnitteluseinälle tai -lattialle sykähdyttää joka kerta. Kangaskaupoilla lumoudun, koska suunnittelijat ovat taas keksineet houkuttelevia kuoseja.

Ja sitten minut tekee onnelliseksi se, että tilkkuilijat ovat niin ystävällisiä, kannustavia ja ihania. Niin kuin viimeksi tilkkuystäväni Marja, joka oli koonnut minulle kaksi laatikollista tilkkuja. Ihan tuosta vain tarjosi, että haluaisinko.

Kävin noutamassa tilkkuaarteen kotiin pari päivää sitten, ja selailin päällimmäisiä tilkkuja vähän. Avatut laatikot näyttivät tältä:

Taas minulla oli onnenhetki. Toisen ihmisen tilkut ovat innostavia! Jaan teille näitä innostuneita ajatuksiani vähän, jos kiinnostaa. (Totta kai teitä kiinnostaa!)

Maatilakuvioisesta kankaasta oli leikattu yksi kuvio irti. Jäi vähän askarruttamaan, mikä kuvio se mahtoi olla, ja mihin Marja oli sen käyttänyt.

Sitten laatikosta nousi melkein valmis tilkkupussukka:

No eihän tämä sentään ihan valmis tilkkupussukka ole, mutta eihän tuohon riviin paljon tarvitse lisäillä, että on pienen pussukan kokoinen tilkkupinta koossa. Kätevää!

Pienet resurssit ja kaitaleet inspiroivat minua eniten. Oikeanpuoleisen kaitaleen kangasta minulla on itsellänikin, mutta sen vihreää versiota (alin tilkku) ei. Mihin tilkku mahtaa minulla päätyä?

Muut kuvan tilkut näyttivät myös ihanilta ja inspiroivilta, eniten tuo oranssi keskellä. Käytinkin sen jo! Leikkasin sen kahteen osaan ja käytin palat kahden keikkuvan neliön keskiosiksi.

Mielenkiintoinen kuosi tässä:

Vaikka ruskea ei ole ominta värimaailmaani, kuvio houkuttelee. Ehkä se sopisi pussukan yläreunaa somistamaan?

Jälleen askarruttaa. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy kangas, jonka oranssi osuus on leikattu melkein kokonaan pois – vain tuo pieni nökö on jäänyt leikkaamatta. Miksi? Millaiseen tarkoitukseen oranssi on käytetty?

Kuvan oikeassa reunassa on kaunis pala. Halusin sen mukaan kuvaan, vaikka se ei liity punertavan kankaan mysteeriin.

Jotta kirjoitukseni päättyisi muulla kuin arvoituksella, kerron vielä parsintaoperaatiostani. Minähän en neulo (tai kudo, niin kuin meillä länsi-Suomessa sanottiin) – en halua enkä uskalla aloittaa harrastusta, joka saattaisi johtaa uuteen materiaalivarastointiin.

Kun muuten hyviin villasukkiini tuli reikiä, jouduin pyytämään Tyttäreltä parsintalankaa. Hän toi minulle vyyhdin ja kehotti kerimään sen. Hän kertoi epäonnistuneensa edellisen vyyhdin kerimisessä, joten olin itse varuillani ja katsoin ensin YouTubesta opetusvideon.

Olipa hyvä, että katsoin! Siinä oli paitsi hyvä ohje, myös osuva varoitus: kannattaa varautua, että keriminen vie kauan aikaa. Niin se veikin, koska minulla ei ollut apuna käsiparia eikä mitään muutakaan, mihin olisin voinut vyyhdin virittää. Sain pidetyksi langan sotkeentumattomana, ja lopputulos oli siisti:

Seuraavana päivänä olin toipunut urakasta, ja parsin sukkani muodikkaan näkyvästi. Yksi sukka oli kulunut luontevasti pohjasta, mutta toisen parin reiät olivat varressa! Sukka oli varmaan hiertynyt saappaan vetoketjuun tai jotain.

Olin niin tyytyväinen lopputulokseen, että otin toisen kuvan, hieman lähempää:

Olen vielä kahden vaiheilla, lisäisinkö parsintaa myös toisen harmaa-valkoisen sukkani pohjaan. Kuvassa näkyvän sukan pari kuluu väistämättä samalla tavalla puhki, mutta ei ole rikki vielä.