maanantai 24. joulukuuta 2018

söpö.

Päivän sana "söpö" kuuluu vähän samaan luokkaan kuin 17. päivän sana jörö, mutta se on, ah, niin erimerkityksinen! Tänään ei voi muuta kuin aloittaa kissastamme ”Sakesta,” joka on maailman söpöin. Varsinkin kun se nukkuu kiitollisen näköisenä jollain tilkkupeitoistani.



Tai kun se testailee puolivalmista tai juuri valmistunutta tilkkupeittoa, jonka on määrä muuttaa kissankarvattomaan talouteen.


Anteeksi nyt, että täytin tilaa kissankuvilla, mutta ”Sakke” on meidän perheelle se söpöin ikinä.

Olen näemmä jakanut blogissani myös söpöjen tilkkukuvioisten kenkieni kuvan. Tässä uusinta:


Jos ”Sakke” onkin söpöin ikinä, niin mikä olisi minun söpöin työni? Jaa-a! No, jouluaattoon sopivasti söpöin ja öö-teemaan sopivasti ehkä pöhköin työni oli blogini alkuaikojen tilkkujoulukuusi, johon löysin ohjeen japanilaisesta tilkkulehdestä.


En voinut vastustaa ohjetta ja yhtäkkiä - tammikuussa 2010 - huomasin valmistavani minipientä tilkkujoulukuusta.


Käsittelin pieniä paloja ja tikkasin käsin. Jotenkin ei yhtään minun tapaistani! Mutta sain kuin sainkin joulukuusen valmiiksi - askartelin latvan ja tähden ja kaikki. Mallissa olleet kuusenkoristeet jätin kuitenkin toteuttamatta, sillä kuusi näytti jo tarpeeksi koristeelliselta.


Vaikka kuusi on kuvassa ilman runkoa ja ruukkua, se sai myös sellaiset. Kokonaan valmiista kuusesta minulla ei kuitenkaan ole kuvaa, sillä annoin sen lahjaksi ja unohdin kuvata sen sitä ennen.

Söpöissä tunnelmissa on kiva lopettaa joulukalenteri ja toivottaa hyvää joulua kaikille!

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

innoittaja.

Mikä innoitti minut tilkkutöiden pariin? Mikäpä muukaan kuin valmiiden, kauniiden tilkkutöiden kuvat! Esimerkin voima!

Muistan myös, kun olin Miehen kanssa etsimässä meille uutta kotia noin vuonna 1993. Kävimme lukuisissa asuntoesittelyissä, joista yhdessä näin tilkkuharrastajan (tai ehkä jopa –ammattilaisen) työtilan. Hänellä oli näyttävät pinot erivärisiä kankaita hyllyssä ja työn alla oli kivan näköinen, kettua esittävä tilkkutyö. Olin ihan että voi juku, olisipa minullakin!

Voisi sanoa, että erivärisiä kangaspinoja ja –nyyttejä löytyy nykyään meiltäkin kotoa.






No sitten henkilöinnoittajiani? Mainitsen tässä nimeltä vain kolme, vaikka kaikki tilkkuystäväni innoittavat minua kukin omalla tavallaan!

Angela Walters, koska hän on niin myönteinen ja kannustava meille kaikille. Hän ei toimi poliisina, vaan rohkaisee tekemään ("Close enough is good enough".) Olen saanut häneltä Instagramissa kommentinkin.

Angelan verkkosivuston nimi "Quilting Is My Therapy" kävisi minullekin, vaikka en pidä konetikkausta terapeuttisena. Kankaiden ja värien valitseminen sekä tilkkutöiden kokoaminen on minulle se tärkein osuus, ja tikkaus on joko välttämätön tai ulkoistettava työvaihe.

Timna Tarr on tehnyt super-superhienoja tilkkutöitä, joita ihailen. Kaikki pallot ilmassa oli toisinto hänen tekemästään työstä. Nyttemmin hän on tehnyt esittäviä tilkkutyöitä, jotka ovat upeita! Katso pari esimerkkiä hänen www-galleriassaan.

Sellaisia en ajatellut ruveta tekemään ainakaan vielä.

Sarah Cooper tekee käsitöitä koko ajan ja lisäksi pelastaa kulkukissoja ja –koiria. Hänestä saa käsityksen tutustumalla hänen Instagram-tiliinsä. Hän sisustaa kotiaan kauniisti ja koko minua suunnattomasti motivoiva Instagram-elämäni alkoi hänen suunnittelemansa On the Bubble Quilt -mallin parissa.

Olisipa kiva kuulla, kuka on toiminut teille innoittajana, blogini lukijat! Kertokaa se kommentissa!

lauantai 22. joulukuuta 2018

verenpisara.

Verenpisara ei ole päivän sanana sen takia, että luen paljon dekkareita! Mies sanoo usein, että ”ai sä luet taas jotain verikekkerikirjaa”.

Verenpisara on kaunis puutarhakasvi ja sen suomenkielinen nimi on keksitty mainiosti. Sen englanninkielinen nimi ”fuchsia” taas ei liity kukan ulkonäköön mitenkään, paitsi nykyään, kun fuksiasta on tullut nimitys tietylle värille.

Fuksianpunaista esiintyi esimerkiksi äskettäin valmistuneessa Marmeladi-pussukassa. Sen toinen puoli on punainen, toinen vihreä.


Kuumaa pinkkiä – siis ei aivan fuksianpunaista, mutta sinne päin – on Lootuskukka-pannulapussa. Yhdistin siinä pinkkiä haaleaan vihreään. Pannulappuni pinkkiä väriä voisin väittää pioninpunaiseksi - en niinkään fuksianpunaiseksi. Katsokaa vaikka:


Tähdehkö-kotelo iPad-laitteelle vuodelta 2012 on ommeltu vaikka minkä punaisista kankaista - siellä on fuksianpunaistakin!


Suurella vaivalla tekemäni kotelo jäi heti käyttämättömäksi, sillä siitä tuli liian pieni! Onneksi sain muutaman vuoden kuluttua uuden, entistä sopivasti pienemmän iPad-version. Nyt on vaivalla värkkäämäni kotelo lopultakin hyötykäytössä.

Käsintikkausta ja kaikkea! Hyvä, ettei kotelo mennyt haaskuuseen.

perjantai 21. joulukuuta 2018

liukuminen.

Lumiseen aikaan liukuminen on ajankohtaista ja asiallista, samalla hauskaa. Muistan, miten vauhdikkaasti pulkalla liu’uin, kun Tytär oli pieni. Välillä vähän pelotti.

Liukuminen EI sen sijaan ole asiallista tilkkukangasta leikatessa. Että on ärsyttävää, kun viivain liukuu vähän juuri siinä vaiheessa, kun on melkein saanut kaitaleen leikkuroitua! Sileät, hienot viivaimet varsinkin ovat oikeita pettureita.

Nyt muistankin ikäväkseni merkillisen viivaimeni, joka oli paitsi petollinen ja kavalasti liukuva, myös omituisesti merkitty! Olen kuvaillut sitä tässä kirjoituksessani vuodelta 2013. Ihmeellinen keksintö! En ole pystynyt ratkaisemaan sen arvoitusta. Miksi sellainen oli tehty?

Samalla kertaa taisin ostaa sekä tuon väärin mittaluvuin varustetun, maailman liukkaimman viivaimen että myös pyöröleikkurin terän, joka ei leikannut! (Ostin vahingossa nuuttausterän eli sellaisen, jolla painetaan pahviin suora viiva helpompaa ja tarkempaa taittamista varten.)

Toisaalta ostosteni mukana oli myös Fiskarsin leikkuualusta, joka on tänä päivänäkin kuin uusi! Voitte uskoa, että olen näiden viiden vuoden aikana käyttänyt sitä paljon, ja se vain kestää.

No, liukuminen kuuluu kuitenkin olennaisena osana minun tilkkutekemiseeni. Sommittelen tilkkupintani mieluusti niin, että värit liukuvat alareunan tummista yläreunan vaaleisiin. Jackpot-peitossa liukuvat sekä taustan väritys että ympyröiden värit.


Sävyjen liu’utus taasen onnistui Tyttären tilaamassa työssä, joka sai nimen Ethän minua unhoita.


Ethän minua unhoita -peitto olisi vielä hienompi, jos olisin keksinyt mallin itse, mutta en keksinyt. Tytär näki kuvan Pomada-blogin pitäjän, Saijan tekemästä Väre-tilkkupeitosta ja pyysi samanlaista peittoa itselleen. Joskus täytyy tehdä sellaisiakin tilaustöitä, näemmä!

torstai 20. joulukuuta 2018

jouluaskartelu.

Päivän sana on kerrankin melko jouluinen, Tuomaan päivän kunniaksi.

Nyt on ihan pakko avautua vähän, vaikka olen blogissani keskittynyt tekemisiini, en henkilööni. Jouluaskartelusta tulee nimittäin heti mieleen äiti-lapsi-jouluaskartelukurssi, jolla Tyttären kanssa kävin. Kurssi pidettiin kahtena iltana viikon välein, ja Tytär oli ehkä neljän tai viiden vanha? Hyvässä askarteluiässä, mutta ei vielä suunnattoman taitava.

Pidin kurssia hyvänä ajatuksena, koska olen kärsimätön opettaja. Ajattelin, että kurssin vetäjä nimensä mukaisesti VETÄISI meille askartelutuokiot. ”Piirtäkää pahville ympyrä. Nyt otatte sakset käteen. Onko kaikilla? Hyvä. Nyt varovasti leikkaatte.” (Ymmärrätte varmaan, millaista ohjattua askartelua oletin olevan tarjolla.)

Olin väärässä. Kurssin aluksi hän esitteli meille muutamia askarteluideoita: ”Voitte tehdä vaikka tällaisen, tai tällaisen, tai tämän, tai sitten ihan mitä tahansa muuta” ja näytti, mistä voi hakea materiaaleja.

APUA! Opettaja ei sanelisikaan tekovaiheita, vaan meillä oli täysi vapaus!

Eihän siitä tahtonut tulla yhtään mitään. Tytär oli kyllä innokas tekemään ja tekikin suunnilleen kaikkea yhtä aikaa. Minä yritin kontrolloida. Mutta kun pysähdyin näyttämään tai neuvomaan yhtä, hänellä oli jo seuraava juttu käsissä. Sakset ja narut ja pörröt ja silkkinauhat ja LIIMA – kaikki esillä siinä! Erityisesti se LIIMA.

Meillä ei ollut tietenkään koko ajan täysin sopuisaa Tyttären kanssa ja näin, että muutkin sen huomasivat. Meillä olisi pitänyt olla kivaa, mutta ei! Tunnelma sen kuin kiristyi, ja kireintä oli, kun Tytär löräytti korttipohjalle suunnilleen puolen sentin paksuisen löntin kimalleliimaa ennen kuin ehdin mitään. Sen jälkeen kyllä sanoin jotain melko kovalla äänellä – eikä se ollut varsinaisesti kehu.

Korttipohja oli aika vettyneen oloinen siltä kohdalta, mutta vein sen silti takahuoneeseen kuivumaan.

”Hauska” jouluaskartelutuokio tuntui kestävän vuosia, mutta loppuihan se sentään. Mies tuli hakemaan meitä autolla kotiin ja aisti heti jäisen tunnelman. Tuntui mahdottomalta, että menisimme vielä toisen kerran askartelemaan, tai että yleensä ikinä askartelisimme mitään yhdessä, koskaan.

Mutta hei! Rauhoituin ehkä vuorokauden kuluessa (tai ehkä kahden vuorokauden), pystyin käsittelemään kokemustamme ja oivalsin, että minulla oli ollut osallistumiselleni täysin väärä tavoite! Olin jo silloin tottunut työelämässä siihen, että pitää päästä lopputulokseen, mutta Tyttären ja minun yhteisessä askartelussamme ei lopputulos ollut lainkaan tärkeä! Tärkeää oli tekeminen.

Tärkeää oli siis TEKEMINEN, ei lopputulos.

Korjasin asenteeni. Tytär ei onneksi ole koskaan ollut pitkävihainen. Menimme kakkostunnille ja heti aluksi yksi muista äideistä kävi hakemassa kuivumaan jätetyt korttiaihiot, joista voisimme jatkaa. Hän tuli pino kädessään luokkaan ja kysyi Tyttären kimalleliimakorttia näyttäen: ”Kenen tämä upea kortti on”.

Löräytetty löntti oli kuivuessaan muuttunut kauniiksi ja korttikaan ei enää ollut vettyneen pehmeä. Kirjoitimme siihen joulutoivotukset ja se tosiaan oli sinä jouluna lähettämistämme korteista upein.

Loppukurssi sujui niin kuin piti ja minä osasin askarrella yhtä kivasti kuin muutkin äidit. Tytär nyt oli tiennyt homman nimen alusta asti. Meillä on yhä käytössä joulukoristeita, joita silloin yhdessä askartelimme.



Olikohan tämä yksi elämäni tärkeimmistä opetuksista? Tekeminen on toisinaan tärkeämpää kuin lopputulos.




keskiviikko 19. joulukuuta 2018

taitava.

Taitava-sanasta tulee mieleen 10 000 tuntia eli aika, joka kuuleman mukaan tarvitaan, jotta on kehittyy erittäin taitavaksi jollain vaativalla alalla.

Valtava panostus! Jos vaikka jotain tekisi tunnin päivässä joka päivä, menisi silti melkein 28 vuotta, että 10000 tuntia tulisi täyteen. Huoh!

En ole harrastanut tilkkutöitä vasta kuin vähän reilut 20 vuotta enkä tosiaan ole pystynyt käyttämään harrastukseeni tuntia päivässä edes keskimäärin, saati sitten jatkuvasti ja joka päivä. Niin ollen tuo 10000 tunnin määrä on minulla vielä saavuttamatta.

En masennu tästä! Olen nimittäin lukenut myös kannustavan, englanninkielisen artikkelin, jossa arvioidaan, että uuden taidon oppimiseen riittää 20 tuntia – siis aika paljon vähemmän! Artikkelin mukaan nollatasoisesta osaamisesta aika hyvään osaamiseen kehittyminen vaatisi vain 45 minuuttia päivässä kuukauden ajan.

Minulla on 20 tuntia tilkkutyötä tullut täyteen jo ajat sitten! Ja kuten Angela Walters, tuo tikkauksen terävin taituri sanoo: "aika hyvä on tarpeeksi hyvä!" (Close enough is good enough!)

Aikahyvyydestä tulee mieleen tilkkutyöt, joita pidän aika hyvinä vieläkin, vaikka ne eivät kumpikaan sopineet tilkkuyhdistyksen ryhmänäyttelyyn teemalla violetti.

Näen violettia" -seinävaate:


"Sekaisin lilasta" -seinävaate:


Ja taitava-sanasta tulee tietenkin mieleen myös "Taitava"-niminen pussukka. Se tarjosi minulle oppimiskokemuksen vailla vertaa: kehityin nopeasti törpöstä taitavaksi!


tiistai 18. joulukuuta 2018

verryttelyhousut.

Onko verryttelyhousuja enää olemassa terminä? Verkkareista puhutaan vielä yleisesti, mutta että mainitsisi verryttelyhousut?

Lisäksi verkkarit ovat siirtyneet liikuntasuorituksen parista normivaatetukseen. Verskoiksikin niitä joskus kutsutaan.

Vesa-Matti Loiri ääntää sanan yhdellä r-kirjaimella ”verytelyhousut” Uuno Turhapuro –laulussa.

Tilkkuharrastuksessakin joskus verrytellään: esimerkiksi vapaan konetikkauksen kuvioita on hyväkin piirrellä verryttelymielessä ensin kynällä, sitten sormella ja sitten vasta koneella.

Ensimmäisen kerran tajusin verrytellä ennen tikkaamaan ryhtymistä, kun halusin ommella sydänkuvioita Keisarinna Ramandu –tilkkupeittoon.


Äh! Eiväthän sydänkuviot näy kuvassa lainkaan - siinä erottuvat vain nuo plup-maiset suorat tikkaukset. Siksi lisään tähän kuvan, jossa tikkaukset näkyvät peiton nurjalla puolella.


Toteutin myös Pikku prinssi –tilkkupeittoon kukkamaiset tikkauskuviot kotikoneella ja verryttelin kunnolla ennen liikkeelle lähtemistä.


Verryttelyhousuja en kyllä tarvinnut, vaan ihan tavallisissa vaatteissa olin alusta loppuun. Ja sattumanvaraisesta sanasta keksin tälläkin kertaa tilkkuaiheeseen riittävän sopivaa kirjoitettavaa.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails